HYVÄSTI KIPSI !

Monen helleviikon jälkeen koitti kaivattu kipsinpoisto. Lopussa laskin jo tunteja, että pääsen siitä sekä piikityksestä eroon. Kipsi lähti saksilla ja kiskomalla. Ei mitenkään miellyttävää... mutta  hetkeksi tuli tosi vilpoisa olo. Eikä jalka näyttänyt aluksi hassummalta, kunnes alkoi kotona turvota ja vaihtaa väriä.

Yhtä asiaa oli maallikon vaikea käsittää. Kun murtuma on näkynyt vain viipalekuvassa, niin miten ihmeessä sen paraneminen todetaan röntgenillä? Erikoistuva ortopedi koitti selittää tämän, mutta suomen kielen aksenttinsa oli sen verran erilainen että oli vaikea ymmärtää. Ei kuulemma tarvita kontrollikäyntiä ja jalalle saa varata pikkuhiljaa. Jumppaohjeet kouraan ja puhelinnumero fysioterapiaan, jonne ajanvaraus onnistui vasta kuukauden päähän. Epikriisi tulisi kotiin kunhan ehtii. Turvotukseen kylmähaude ja koipi ylös. Sitä ohjetta on totisesti tarvittu.

KOUKUSSA

Jämälangoista kaulaliinaa

Asioilla on puolensa. Kun on jalka paketissa, saattaa yllättäin löytääkin kädet ja niihin puikot tai koukun. Kaivoin kaapin perältä vanhan lankavaraston ja aloin luoda silmukoita. Alussa ei ollut mielessä mitään mallia tai suunnitelmaa, kunhan neuloin ja virkkasin tekemisen ilosta. Tunsin tavoittavani käsityötaidon, joka on ollut kauan unohduksissa. Riittävän helppoa tehdessä voi hyvin katsoa samalla jalkapalloa tai elokuvaa ilman että aika tuntuisi menevän hukkaan telkkarin ääressä.

Kohta olen koukussa.

Virkattuja poppanakoreja

KEPPIÄ VAI PYÖRÄTUOLIA?

Kyynärsauvat eli kepit on turvallisuusriski - varsinkin kännykän kanssa. Eikä ne ole yhteensopivat myöskään räsymattojen tai märkien lattialaattojen kanssa. Kovin kauas en jaksa niillä könkätä ja silti on lihakset kipeänä ja krampissa. Hieronta onkin tarpeen. Keppien kanssa kulkiessa saan kyllä istumapaikan, rohkaisevia hymyjä sekä luvan etuilla vessajonossa. Odotustilanteissa moni jututtaa ja kyselee, mitä jalalle on oikein tapahtunut. Kepit on siis hyvä keskustelun avaus.

Pyörätuolissa taas tulee vaivautunut olo itselle sekä saattajalle. Ihmiset kyllä antavat tilaa, mutta väistävät usein myös katseellaan. Tai sitten katsovat kumpaakin meistä säälien. Voin melkein lukea heidän ajatuksensa: "Voi miesparkaa, kun on vaimo noin huonona! Millainen mahtaa olla heidän parisuhteensa?" Ärsyttävintä on olla asiakkaana, kun tarjoilija tai myyjä suhtautuu kuin vammani olisi päässä eikä jalassa. Hän puhuu liioitellun hitaasti, selkeästi artikuloiden tai sitten hän kommunikoi vain saattajani kanssa, ihan kuin minä olisin ilmaa. Pyörätuoli taitaakin olla aika luotaantyöntävä kulkupeli.

Keppikävely ja pyörätuoliajo ovat tekniikka- ja asennelajeja, joita pitäisi harjoitella jo koulussa terveystiedon tunnilla. Moni voisi välttyä lisätapaturmilta ja ainakin asennevammoilta.

TÄYSIHOIDOSSA

Äidin pihamaalla

Olin etsinyt muutamaksi päiväksi lepokotia, jossa palvelu pelaisi eikä olisi portaita. Samaan aikaan äiti kaipasi tytärtään ja tytär äitiään. Äiti asuu hissitalossa lapsuuteni maisemissa ja mies lähtikin viemään minua sinne lomalle. Sillä aikaa juoksupoikani kotona saivat myös kaivatun tauon.

Lähtiessäni en arvannut että reissusta tulisi syväsukellus omaan lapsuuteeni, karjalaisen sukuni historiaan sekä vaimona ja äitinä olemiseen. Todellinen äiti-tytär -viikko!

Äiti väitti nuortuneensa viikon aikana ja minä taisin välillä taantua lapseksi ;) Sain hemmottelua ja kiireetöntä hoivaa. Hetkittäin toki tunsin että roolit pitäisi olla toisin päin, mutta kipsi toi sopivasti tilannetajua. Tulee sekin aika, jolloin osat vaihtuvat. Äidinrakkaus herättää vastarakkautta.

Täysihoito on kuuntelua, huolenpitoa ja ymmärrystä. Ajan kanssa ja ikään katsomatta.

NAURUTERAPIAA

Olen kylässä ja kännykkäni soi. Kelan virkailija siellä pyytää tapaturmaselvitystä, jonka jälkeen  maksettaisiin sairauspäiväraha työnantajalle. Haluan mennä toiseen huoneeseen rauhassa puhumaan. Nousen kepeilleni ja puristan kännykkää olkapäälläni korvaa vasten, mutta horjahdankin kunnolla ja rojahdan suorin vartaloin siihen olohuoneen lattialle. Kännykkä putoaa vaan ei sammu. Jatkan puhelua lattialla maaten ja pyytelen virkailijalta anteeksi kolinaa. "Minä vaan kaaduin kepeilläni." Toisessa päässä on hetken hiljaisuus kunnes tiedustellaan vointiani. Tunnustelen kroppaani ja totean olevani kunnossa. Seuraavaksi virkailija kysyy, miten mahdan päästä kipsini kanssa ylös. Kelassa ON töissä välittäviä ihmisiä!

Puhelun päätyttyä saan kuin saankin hilattua itseni takaisin sohvalle. Samassa ratkean hervottomaan nauruun, ja se vaan jatkuu ja yltyy. Kierin sohvalla ja vesi virtaa silmistäni. Nauru huuhtoo mennessään kaikki viimeaikaiset harmit ja pettymykset. Huomaan nauruni tarttuneen naapurisohvaankin, hytkymme yhdessä ja tunnelma on katossa. Että voikin säikäyksen jälkeen olla helpotus näin suuri! Läheltä piti toinen tapaturmaselvitys...

Nauru hoitaa, saattaa pidentää ikääkin :)

KESÄSÄÄSSÄ

Nyt kun helleraja on ylitetty, uskallan kertoa mielipiteeni kesäsäästä.Viileät kelit ovat pelastaneet kesäni! Ei ole hiostanut kipsi eikä harmittanut uimakielto. Turvotuskin on pysynyt aisoissa. Alkukesästä vältin maanpetturin maineen olemalla säiden valituskuoroissa hiljaa. 

Yhden ihanuus on toisen kurjuus. Hellesäästä kärsii moni sairas, vanhus ja vammainen. Toisaalta auringon valo ja lämpö kuuluu kesään ja lataa akkujamme. Tänä kesänä erilaiset säätoiveet saattavat toteutua aika tasapuolisesti.

Nyt on lomalaisten toiveitten vuoro! Minä pärjään lepotuolissa takapihan varjossa ja nautin jokaisesta tuulenvireestä. Vaikka lasken jäljellä olevia viikkoja ja viikoissa päiviä, koitan olla läsnä tässä ja nyt. Elämä ei ala sitten kun sää muuttuu, kipsi poistuu tai huoli hälvenee.

Meillä on vain tämä hetki.

PÄÄJALKAINEN

Kolmevuotias on viisas ihmispiirtäjä. Hän aloittaa tärkeimmästä eli päästä piirtämällä ympyrän ja liittää siihen suoraan jalat ja ehkä kädet. Niinhän se juuri menee.

Pää komentaa, mitä raajat tekee ja kun eivät voi tehdä, niin pää siitä kärsii. Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Sen verran olen oppinut, etten tämän jälkeen kysele kipsipotilailta, miten jalka tai käsi jaksaa vaan miten pää kestää? Kestää sen, että ei pysty - ylety - uskalla - eikä pääse, paitsi etanavauhdilla. Että on toisten armoilla. Että suunnitelmat menee uusiksi. Että kunto romahtaa. Tosin kyllä sauvoilla könkätessä käsivoimat kasvaa. Hyvästi siis allit ja tervetuloa hauikset!

REPPUNAISENA

En ole koskaan käyttänyt koulureppua. Oma koulutieni alkoi punaisella olkalaukulla. Vuosiin mahtuu erivärisiä ja kokoisia olka- ja käsilaukkuja  - minusta tuli jossain vaiheessa laukkufriikki. Ensimmäisen reppuni olen hankkinut vasta aikuisiällä, ja senkin retkikäyttöön.

Nyt retkeilen reppu selässä omassa kodissani, huoneesta toiseen ja varovasti kerroksesta toiseen. Aina on jotain mukana, vien mennessä ja tuon tullessa. Reppu säästää perheen hermoja, kun en juoksuta heitä niin usein. Kuka käski rakentaa kodin kolmeen kerrokseen...

Repun oikea pakkaaminen on tärkeää, että painopiste portaissa on kohdallaan. Kulku varauskiellolla keppien kanssa on näet kömpelöä menoa ja tasapaino horjuu helposti. Välillä täytyy reppu tyhjentää kokonaan, ettei pohjalle kertyisi turhaa tavaraa. Repusta ei saa tulla raskas. 

Entä jos elämän reppuun pätee ihan samat säännöt? Jos välillä purkaisi sen ja katsoisi mitä kaikkea kanniskelee selässään. Säilyisikö tasapaino ja riittäisikö voimat paremmin, jos luopuisi jostakin?

PIIKITTELYÄ

Hesarin kolumnissa Marjukka Liitten tarttui tänään itselleni ajankohtaiseen asiaan, joten pitänee avautua. En tunnista itsessäni hirvittävää piikkikammoa, mutta labrassa katson aina tiukasti muualle. Tuijotan  valistavaa seinäjulistetta tai ikkunasta ulos. Itsensä pistämisen suhteen olen ihmetellyt diabeetikkojen ja narkomaanien sietokykyä. Muista ryhmistä en ole edes ollut tietoinen.

Päivittäinen pistoshoito kipsin kylkiäisenä tuli itselleni täysin puun takaa. Minäkö piikittäisin joka päivä vatsanahkaani? Todella vastenmielinen ajatus, josta koetin kiemurrella ensin irti. Sitten lääkäri alkoi pelotella laskimotukoksella ja keuhkoveritulpalla. "Mutta eikös nuo ole poliitikkojen vaivoja? Ei meikäläisellä ole taskussa minkään puolueen jäsenkirjaa", minä yritin kunnes tajusin jo piikitteleväni muita.

Ja niin olen piikittänyt itseäni päivä toisensa jälkeen jo kahden viikon ajan. Enkä voi katsoa muualle, sen verran tarkkaa touhua se on. Kurjinta ovat mustelmat ja parasta itsensä voittaminen.

JOBINPOSTIA JA JUHLAA

Kävin sairaalassa jalan kontrollikuvauksessa. Oletus oli, että saan alkaa vähitellen varata sille. Mitä vielä! Tuli umpinaisempi ja pidempi kipsi sekä ehdoton varauskielto. Eikä autonrattiin ole mitään asiaa, automaattivaihteista huolimatta. Vaikuttaa siltä, että päivystyksessä oli pari viikkoa sitten tapahtunut pieni hoitovirhe. Ehkä sen vuoksi sain nyt kovin huolellista hoitoa kirurgisella polilla. Päälle vielä peloteltiin riskeillä, jos en hoida omaa osuuttani toipumisessa. Paluumatkalla murhemieli sai onneksi sielunhoitoa empaattiselta taksikuskilta.

Kotona virittäydyttiin juhlatuulelle, esikoisen valmistujaisiin. Yliopistolle en tosin päässyt mukaan. Leivoin kuopuksen avustuksella maistuvan raparperipiirakan. Se nautittiin miehen kokkaaman juhla-aterian jälkiruuaksi. Reseptini oli tosi simppeli, mutta sainpahan edes jotain aikaan:

TYYNE-TÄDIN RAPARPERIPIIRAS

3 munaa
3 dl sokeria
6 dl vehnäjauhoja
4 tl leivinjauhetta
3 dl kermamaitoa
1,5 dl sulatettua margariinia (lopuksi)
2-3 raparperinvartta viipaloituna

Kaikki ainekset sekoitetaan ja taikina levitetään vuoratulle uunipellille. Raparperinviipaleet ladotaan vieri viereen. Paistetaan uunissa 200 asteessa 20-30 minuuttia. Ripotellaan lämpimänä päälle hiukan sokeria. Nautitaan kylmän vaniljakastikkeen tai hieman sulaneen vaniljajäätelön kanssa. SLURPS!

APUA?

Mikä siinä on niin vaikeaa? Miksi pitää yrittää sinnitellä viimeiseen asti ilman - apua?
Tunnistan itsessäni ainakin halun yrittää ja selvitä itse. "Minä itte" -vaiheessa olevaa lasta pitääkin kannustaa omatoimisuuteen, mutta keski-ikäistä aikuista ehkä jo avun pyytämiseen.

Tosiasiassa autetuksi tuleminen liikuttaa minua syvästi, sitä enemmän mitä yllättävämmältä taholta apu tulee. Kyyneleet ja kiitos on silloin herkässä. Mutta siinäkö se pulma piileekin: on vaikeaa näyttää herkkyytensä ja avuttomuutensa, jäädä jollekin kiitollisuudenvelkaan? Tätä läksyä kipsin kanssa opettelen.

Meidät ihmiset on luotu tarvitsemaan toisiamme, näin on. Auttamisesta tulee hyvä mieli ja vastatessani toisen avunpyyntöön tunnen itseni tarpeelliseksi ja luottamuksen arvoiseksi. Miksi en soisi sitä iloa myös muille? Aika usein luulen ajattelevani toisen parasta, kun en halua pyynnölläni lisätä hänen kiirettään tai väsymystään. Vai onko sittenkin kyse vain omasta ylpeydestä?

Perhepiirissä tilanne on vähän toinen. Siellä keskinäinen apu muuttuu helposti itsestäänselvyydeksi, jota alkaa huomaamattaan vaatia. Työnjakoa tarvitaan, sillä eihän koti ole mikään vanhempien pyörittämä hotelli, ravintola eikä pesula - mitä olen jälkikasvulle välillä tolkuttanut. Muistanko itse kiittää tyhjennetystä tiskikoneesta tai keitetystä kahvista? Kun auttaja väsyy tai autettava loukkaantuu, täytyy ehkä kummankin katsoa peiliin. Asenne ratkaisee.

KIPSIN AIKA

Viime viikonloppuna kipuilin turvonneen nilkkani kanssa majapaikassa unettoman yön. Aamulla parin tunnin kotimatka. Perillä vielä kymmenen tunnin odotus: röntgeniä ja viipalekuvaa. Sellaista se on päivystyksessä viikonloppuisin, kotikunnassa. Monenlaista potilasta oli ympärillä. Kaikkien henkilötiedot ja taudit kuuluivat joka pedille asti, joten yksityisyyden suojaa ei juuri ollut.

Lopulta sain murtuneeseen nilkkaani kuudeksi viikoksi punamustan kipsin.  Koska lempivärini sattuu kuitenkin olemaan oranssi, päätin tuunata kuvaa hiukan ;)

Tämä kun on ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kipsini...


Väreillä on väliä!

KENGÄT POIS

On kenkiä ja kenkiä. Toiset ovat koristelua ja toiset kävelyä varten. Harvoin löytyy kenkäpari, joka soveltuu molempiin. Aika moni nainen on pilannut jalkansa kauniilla mutta sopimattomilla kengillä!

No, kuvan pistokkaat oli osasyynä nilkkani murtumiseen. Ei kauniit, eikä turvalliset mutta niin mukavat jalassa. Enää en halua niitä nähdä, joten päätyivät roskikseen. Ei huvita laittaa vahinkoa kiertämään kirpparille.

Jostain mielen sopukoista nousee intiaaniviisaus: Älä tuomitse toista ennen kuin olet kulkenut päivän hänen mokkasiineissaan.

PORTAAT ALAS

 

Pieneen ihmisikään mahtuu aika monet portaat. Jalan alle sekä vertauskuviin. Viikko sitten en huomannut kolmea kiviporrasta ja putosin. Alkoi kipsikesä. Ehkä ne oli viisauden portaat, jotka opettivat: älä tuijota taaksesi, älä vilkuile ympärillesi, katso eteesi. Minne olet menossa?

Portaiden ylös nouseminen on ihan yliarvostettua. Paljon vaikeampaa on tulla turvallisesti ja tyylikkäästi alas. Myös vuoren tai hierarkian huipulta.