APUA?

Mikä siinä on niin vaikeaa? Miksi pitää yrittää sinnitellä viimeiseen asti ilman - apua?
Tunnistan itsessäni ainakin halun yrittää ja selvitä itse. "Minä itte" -vaiheessa olevaa lasta pitääkin kannustaa omatoimisuuteen, mutta keski-ikäistä aikuista ehkä jo avun pyytämiseen.

Tosiasiassa autetuksi tuleminen liikuttaa minua syvästi, sitä enemmän mitä yllättävämmältä taholta apu tulee. Kyyneleet ja kiitos on silloin herkässä. Mutta siinäkö se pulma piileekin: on vaikeaa näyttää herkkyytensä ja avuttomuutensa, jäädä jollekin kiitollisuudenvelkaan? Tätä läksyä kipsin kanssa opettelen.

Meidät ihmiset on luotu tarvitsemaan toisiamme, näin on. Auttamisesta tulee hyvä mieli ja vastatessani toisen avunpyyntöön tunnen itseni tarpeelliseksi ja luottamuksen arvoiseksi. Miksi en soisi sitä iloa myös muille? Aika usein luulen ajattelevani toisen parasta, kun en halua pyynnölläni lisätä hänen kiirettään tai väsymystään. Vai onko sittenkin kyse vain omasta ylpeydestä?

Perhepiirissä tilanne on vähän toinen. Siellä keskinäinen apu muuttuu helposti itsestäänselvyydeksi, jota alkaa huomaamattaan vaatia. Työnjakoa tarvitaan, sillä eihän koti ole mikään vanhempien pyörittämä hotelli, ravintola eikä pesula - mitä olen jälkikasvulle välillä tolkuttanut. Muistanko itse kiittää tyhjennetystä tiskikoneesta tai keitetystä kahvista? Kun auttaja väsyy tai autettava loukkaantuu, täytyy ehkä kummankin katsoa peiliin. Asenne ratkaisee.