REPPUNAISENA

En ole koskaan käyttänyt koulureppua. Oma koulutieni alkoi punaisella olkalaukulla. Vuosiin mahtuu erivärisiä ja kokoisia olka- ja käsilaukkuja  - minusta tuli jossain vaiheessa laukkufriikki. Ensimmäisen reppuni olen hankkinut vasta aikuisiällä, ja senkin retkikäyttöön.

Nyt retkeilen reppu selässä omassa kodissani, huoneesta toiseen ja varovasti kerroksesta toiseen. Aina on jotain mukana, vien mennessä ja tuon tullessa. Reppu säästää perheen hermoja, kun en juoksuta heitä niin usein. Kuka käski rakentaa kodin kolmeen kerrokseen...

Repun oikea pakkaaminen on tärkeää, että painopiste portaissa on kohdallaan. Kulku varauskiellolla keppien kanssa on näet kömpelöä menoa ja tasapaino horjuu helposti. Välillä täytyy reppu tyhjentää kokonaan, ettei pohjalle kertyisi turhaa tavaraa. Repusta ei saa tulla raskas. 

Entä jos elämän reppuun pätee ihan samat säännöt? Jos välillä purkaisi sen ja katsoisi mitä kaikkea kanniskelee selässään. Säilyisikö tasapaino ja riittäisikö voimat paremmin, jos luopuisi jostakin?

PIIKITTELYÄ

Hesarin kolumnissa Marjukka Liitten tarttui tänään itselleni ajankohtaiseen asiaan, joten pitänee avautua. En tunnista itsessäni hirvittävää piikkikammoa, mutta labrassa katson aina tiukasti muualle. Tuijotan  valistavaa seinäjulistetta tai ikkunasta ulos. Itsensä pistämisen suhteen olen ihmetellyt diabeetikkojen ja narkomaanien sietokykyä. Muista ryhmistä en ole edes ollut tietoinen.

Päivittäinen pistoshoito kipsin kylkiäisenä tuli itselleni täysin puun takaa. Minäkö piikittäisin joka päivä vatsanahkaani? Todella vastenmielinen ajatus, josta koetin kiemurrella ensin irti. Sitten lääkäri alkoi pelotella laskimotukoksella ja keuhkoveritulpalla. "Mutta eikös nuo ole poliitikkojen vaivoja? Ei meikäläisellä ole taskussa minkään puolueen jäsenkirjaa", minä yritin kunnes tajusin jo piikitteleväni muita.

Ja niin olen piikittänyt itseäni päivä toisensa jälkeen jo kahden viikon ajan. Enkä voi katsoa muualle, sen verran tarkkaa touhua se on. Kurjinta ovat mustelmat ja parasta itsensä voittaminen.

JOBINPOSTIA JA JUHLAA

Kävin sairaalassa jalan kontrollikuvauksessa. Oletus oli, että saan alkaa vähitellen varata sille. Mitä vielä! Tuli umpinaisempi ja pidempi kipsi sekä ehdoton varauskielto. Eikä autonrattiin ole mitään asiaa, automaattivaihteista huolimatta. Vaikuttaa siltä, että päivystyksessä oli pari viikkoa sitten tapahtunut pieni hoitovirhe. Ehkä sen vuoksi sain nyt kovin huolellista hoitoa kirurgisella polilla. Päälle vielä peloteltiin riskeillä, jos en hoida omaa osuuttani toipumisessa. Paluumatkalla murhemieli sai onneksi sielunhoitoa empaattiselta taksikuskilta.

Kotona virittäydyttiin juhlatuulelle, esikoisen valmistujaisiin. Yliopistolle en tosin päässyt mukaan. Leivoin kuopuksen avustuksella maistuvan raparperipiirakan. Se nautittiin miehen kokkaaman juhla-aterian jälkiruuaksi. Reseptini oli tosi simppeli, mutta sainpahan edes jotain aikaan:

TYYNE-TÄDIN RAPARPERIPIIRAS

3 munaa
3 dl sokeria
6 dl vehnäjauhoja
4 tl leivinjauhetta
3 dl kermamaitoa
1,5 dl sulatettua margariinia (lopuksi)
2-3 raparperinvartta viipaloituna

Kaikki ainekset sekoitetaan ja taikina levitetään vuoratulle uunipellille. Raparperinviipaleet ladotaan vieri viereen. Paistetaan uunissa 200 asteessa 20-30 minuuttia. Ripotellaan lämpimänä päälle hiukan sokeria. Nautitaan kylmän vaniljakastikkeen tai hieman sulaneen vaniljajäätelön kanssa. SLURPS!

APUA?

Mikä siinä on niin vaikeaa? Miksi pitää yrittää sinnitellä viimeiseen asti ilman - apua?
Tunnistan itsessäni ainakin halun yrittää ja selvitä itse. "Minä itte" -vaiheessa olevaa lasta pitääkin kannustaa omatoimisuuteen, mutta keski-ikäistä aikuista ehkä jo avun pyytämiseen.

Tosiasiassa autetuksi tuleminen liikuttaa minua syvästi, sitä enemmän mitä yllättävämmältä taholta apu tulee. Kyyneleet ja kiitos on silloin herkässä. Mutta siinäkö se pulma piileekin: on vaikeaa näyttää herkkyytensä ja avuttomuutensa, jäädä jollekin kiitollisuudenvelkaan? Tätä läksyä kipsin kanssa opettelen.

Meidät ihmiset on luotu tarvitsemaan toisiamme, näin on. Auttamisesta tulee hyvä mieli ja vastatessani toisen avunpyyntöön tunnen itseni tarpeelliseksi ja luottamuksen arvoiseksi. Miksi en soisi sitä iloa myös muille? Aika usein luulen ajattelevani toisen parasta, kun en halua pyynnölläni lisätä hänen kiirettään tai väsymystään. Vai onko sittenkin kyse vain omasta ylpeydestä?

Perhepiirissä tilanne on vähän toinen. Siellä keskinäinen apu muuttuu helposti itsestäänselvyydeksi, jota alkaa huomaamattaan vaatia. Työnjakoa tarvitaan, sillä eihän koti ole mikään vanhempien pyörittämä hotelli, ravintola eikä pesula - mitä olen jälkikasvulle välillä tolkuttanut. Muistanko itse kiittää tyhjennetystä tiskikoneesta tai keitetystä kahvista? Kun auttaja väsyy tai autettava loukkaantuu, täytyy ehkä kummankin katsoa peiliin. Asenne ratkaisee.

KIPSIN AIKA

Viime viikonloppuna kipuilin turvonneen nilkkani kanssa majapaikassa unettoman yön. Aamulla parin tunnin kotimatka. Perillä vielä kymmenen tunnin odotus: röntgeniä ja viipalekuvaa. Sellaista se on päivystyksessä viikonloppuisin, kotikunnassa. Monenlaista potilasta oli ympärillä. Kaikkien henkilötiedot ja taudit kuuluivat joka pedille asti, joten yksityisyyden suojaa ei juuri ollut.

Lopulta sain murtuneeseen nilkkaani kuudeksi viikoksi punamustan kipsin.  Koska lempivärini sattuu kuitenkin olemaan oranssi, päätin tuunata kuvaa hiukan ;)

Tämä kun on ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kipsini...


Väreillä on väliä!

KENGÄT POIS

On kenkiä ja kenkiä. Toiset ovat koristelua ja toiset kävelyä varten. Harvoin löytyy kenkäpari, joka soveltuu molempiin. Aika moni nainen on pilannut jalkansa kauniilla mutta sopimattomilla kengillä!

No, kuvan pistokkaat oli osasyynä nilkkani murtumiseen. Ei kauniit, eikä turvalliset mutta niin mukavat jalassa. Enää en halua niitä nähdä, joten päätyivät roskikseen. Ei huvita laittaa vahinkoa kiertämään kirpparille.

Jostain mielen sopukoista nousee intiaaniviisaus: Älä tuomitse toista ennen kuin olet kulkenut päivän hänen mokkasiineissaan.

PORTAAT ALAS

 

Pieneen ihmisikään mahtuu aika monet portaat. Jalan alle sekä vertauskuviin. Viikko sitten en huomannut kolmea kiviporrasta ja putosin. Alkoi kipsikesä. Ehkä ne oli viisauden portaat, jotka opettivat: älä tuijota taaksesi, älä vilkuile ympärillesi, katso eteesi. Minne olet menossa?

Portaiden ylös nouseminen on ihan yliarvostettua. Paljon vaikeampaa on tulla turvallisesti ja tyylikkäästi alas. Myös vuoren tai hierarkian huipulta.